Translaki ja sukupuolihämmennys

MTV Uutiset -verkkosivuilla kerrotaan Sammetista, joka kymmenen vuotta sitten korjautti sukupuolensa naisesta mieheksi. Nyt hän on ymmärtänyt, että haluaakin olla nainen ja katuu tekemäänsä sukupuolen korjausta. “Mikä kerran leikataan irti, ei kasva enää takaisin”, hän toteaa artikkelissa. Nuoruudessaan Sammetti kertoo tunteneensa suoranaista kuvotusta naiseutta kohtaan ja miettineensä omaa sukupuoli-identiteettiään. Hän samastui enemmän poikiin kuin tyttöihin. Parikymppisenä hän hakeutui trans-poliklinikalle ja sukupuolenkorjaushoidot alkoivat hänen ollessa 25-vuotias. Nyt hän pohtii, että aikoinaan poliklinikalla tehdyt psykologiset tutkimukset eivät olleet riittävän perusteelliset.

Valitettavasti kehossa tehdyt muutokset ovat pysyviä. Sukupuolen korjaamiseen liittyy myös paljon terveydellisiä riskejä ja loppuiän kestävä lääkitys.

Seuraavan eduskunnan asialistalla on todennäköisesti translain uudistaminen. Sitä ajavat aktiivisesti sukupuolivähemmistöjä edustavat Trasek ja Seta. Kyseiset järjestöt ovat organisoineet Kuuluu kaikille -kampanjan, jonka tavoitteena on uudistaa translaki. Järjestöjen mukaan nykyinen laki loukkaa ihmisoikeuksia, kehollista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta. Kampanjan tavoitteena on saada Suomeen translaki, jossa sukupuolen juridinen vahvistaminen perustuisi omalle ilmoitukselle lääketieteellisen prosessin sijaan ja olisi mahdollista myös alle 18-vuotiaille. Lapsilla ja nuorilla pitäisi kampanjan tavoitteiden mukaan olla oikeus tulla kuulluiksi sukupuoltaan koskevissa asioissa.

Kampanjaorganisaatio on tehokas ja lobbaustyön tuloksena suurin osa eduskuntapuolueista suhtautuu myönteisesti translain uudistamiseen. Sitä pidetään – kuinka ollakaan – ihmisoikeuskysymyksenä.

Nuoruusiän hormonimyrskyssä moni voi kokea vierautta suhteessa omaan sukupuoleensa. Ahtailta tuntuvat sukupuoliroolit häiritsevät. Sisäiseen myllerrykseen ja hämmennykseen voi olla monia syitä – muita kuin väärältä tuntuva sukupuoli. Siksi tuntuu hämmentävältä jopa vastuuttomalta, että nuorelle annetaan liian varhain mahdollisuus sukupuolensa korjaamiseen. Tiettävästi suurin osa niistä nuorista, jotka kipuilevat oman sukupuolensa kanssa, sopeutuvat myöhemmin omaan biologiseen sukupuoleensa.

Yksi viime vuoden luetuimmista jutuista seurakuntalaisessa oli Monet katuvat sukupuolenvaihdostaan, mutta siitä ei saa puhua julkisesti. Siinä kerrotaan, kuinka julkisuudessa harvemmin puhutaan niistä, jotka myöhemmin katuvat tehtyjä toimenpiteitä ja haluaisivat palata takaisin syntymäsukupuoleensa. Yksi tällainen on amerikkalaisaktivisti Walt Heyer, joka tuo sukupuolenkorjaustaan katuvien ääntä aktiivisesti esille. Hän itse korjasi sukupuoltaan miehestä naiseksi 42-vuotiaana. Elettyään kahdeksan vuotta naisena, hän päätti muuttaa sukupuolensa takaisin mieheksi.  

Sukupuolen korjaamiseen liittyvät kysymykset ovat herkkiä ja arkoja. Ymmärrän, että on nuoria, jotka vahvasti kokevat olevansa väärää sukupuolta olevassa kehossa. Minulla ei ole selitystä siihen, miksi niin on.

En kuitenkaan voi hyväksyä sitä, että lainsäädännöllisesti mahdollistettaisiin sukupuolen korjaamiseen tähtäävät hoidot alaikäisenä. Lapsille ja nuorille pitää antaa kasvurauha. Hämmennys, ulkopuolisuuden tunne, ahdistus, epävarmuus, alakulo, masennus, inho omaa sukupuolta kohtaan ja monet muut vaikeat tuntemukset voivat johtua niin monesta asiasta. Ehkä ratkaisu ei kuitenkaan ole oman biologisen sukupuolen korjaaminen. Lisäksi on aiheellista muistaa, että aivotkin kypsyvät vielä pitkälle yli 20-vuotiaaksi.

Mahdollisten myöhempien ongelmien minimoimiseksi on välttämätöntä tehdä perusteellinen psykologinen kartoitus ennen sukupuolen korjaamiseen tähtäävien hoitojen aloittamista. Kun on kyse niinkin isosta asiasta kuin sukupuolen muuttaminen, se ei voi olla pelkkä ilmoitusasia.

Blogi julkaistu myös seurakuntalainen.fi-sivustolla.

Suomi tarvitsee ilmastohysterian sijasta järkeviä ilmastotekoja

Viime syksynä Journalismin päivässä kaksi Vihreän langan toimittajaa haastoivat kuulijakuntaa – toimittajia – ottamaan kaikessa tekemisessään huomioon ilmastonmuutoksen. “Ilmastonmuutos on maailman tärkein asia”, sanoi toinen heistä.

Aiheesta on kirjoitettu ja puhuttu paljon viime syksyisen ilmastoraportin julkistamisen jälkeen. Nyt vaalien alla tahti vaan kiihtyy. Nuoretkin ovat heränneet vaatimaan kunnon ilmastotekoja ja 16-vuotiasta ilmastoaktivisti Greta Thunbergia ehdotetaan jo Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Kyllä, aihe on tärkeä ja ihmisiä on heräteltävä toimimaan ympäristön hyväksi ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Maapallon lämpötila on noussut noin yhden asteen sadassa vuodessa. Jos maapallon lämpeneminen jatkuu kahteen asteeseen elinolosuhteet eteläisellä pallonpuoliskolla muuttuvat vaikeammiksi. Monin paikoin tulee kuivuutta ja kuumuutta, sadot kärsivät. Pahimmillaan voi olla seurauksena satojen tuhansien ihmisten ilmastopakolaisuus.

Jotta ilmaston lämpeneminen voidaan rajoittaa 1,5 asteeseen, päästöjen ja poistojen tulee olla yhtä suuret vuosisadan puolivälissä. Mitä hitaammin päästöjä vähennetään, sitä enemmän hiilidioksidia pitää poistaa ilmakehästä. Ehkä siihenkin keksitään vielä teknologisia ratkaisuja, kuinka hiilidioksidia voidaan poistaa ilmakehästä.

Mielestäni kristillisdemokraattien tulisi olla ympäristökysymyksissä ja luonnonsuojelussa etulinjassa. Kuuluuhan kristilliseen maailmankuvaan vastuu ympäristöstä. Varjelemisen leiviskää on hoidettu huonosti. Ilmastonmuutos on totta ja etenee, ellei toimenpiteisiin ryhdytä.

Mutta aihetta pitää lähestyä viisaudella ja kokonaisvaltaisesti. Ilmastonmuutos on ilmiönä monimutkainen. Tarvitaan lisää tutkimustietoa ja ymmärrystä syy-seuraussuhteista.

Ilmastonmuutos on haastava vaaliteema. Yhtäällä törmää vähätteleviin väitteisiin, että ainahan ilmasto on muuttunut ja toisaalla ilmastonmuutos synnyttää ahdistusta ja hysteriaa ja painetta painaa paniikkinappulaa. Stop kaikelle, mikä aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä ilmakehään. Stop muovituotteille. Stop polttomoottoreille. Stop lentämiselle. Stop lihansyönnille. Stop metsähakkuille. Ja niin edelleen. Minusta tuntuu, että tämä stop-linja ei välttämättä ole viisasta ilmastopolitiikka – ainakaan silloin, jos unohdetaan katsoa kokonaisuutta. Paniikkinappulan painaminen voi johtaa poliittisiin päätöksiin, joiden seurauksena päästöt globaalisti kasvavat eivätkä suinkaan pienene. Lisäksi lyhytnäköiset ja kapea-alaiset päätökset voivat olla sosiaalisesti epäoikeudenmukaisia. Jos esimerkiksi päätetään verottaa ankarasti polttomoottoriautojen käytöstä, niin kärsijöinä ovat todennäköisesti pienituloiset, haja-asutusalueella asuvat ihmiset. Tai sitten päätökset kurjistavat Suomea ja heikentävät sen kilpailukykyä muihin maihin nähden. Näin on esimerkiksi, jos otetaan käyttöön kansallinen lentovero. Se on kannatettava asia, jos se voidaan toteuttaa globaalisti tai vähintään EU:n tasolla.

Maailman hiilidioksidipäästöistä suurimman osan, 28 %, aiheuttaa Kiina, toisena Yhdysvallat 17 %. EU:n osuus maailman hiilidioksidipäästöistä on 10 % ja muut maat on yhteensä 45 %. Suomen osuus on vain 0,1 %. Kuulen jo, kuinka moni vähätellen toteaa, että mitä se hyödyttää Suomen kohkata ilmastonmuutoksesta ja vähentää päästöjä.

Mielestäni Suomi voi olla ilmastonmuutoksen torjunnassa huomattavasti kokoaan suurempi toimija. Sitä se voi olla esimerkiksi puhtaan energian tuotantoon tähtäävien innovaatioiden saralla. Tällä tavoin ilmastoteoilla voisi olla myös työllistävä vaikutus Suomeen. Innovaatiot edellyttävät panostusta kouluttamiseen ja tutkimukseen. Myös verotuksellisesti ja järkevien tukien kautta voidaan vaikuttaa.

Kansainvälisen akateemisen vaikuttamistyön saralla Suomi voi olla edelläkävijä ja esimerkki muille maille. Akateemikko Markku Kulmala muistutti eräässä tilaisuudessa, jos esimerkiksi Kiinassa saadaan yksikin ilmastonmuutosta torjuva päätös aikaiseksi, sillä on globaalisti suuremmat vaikutukset kuin yksittäisillä toimilla Suomessa.

Teksti on julkaistu KD-verkkolehdessä.

Koulutusuudistukset ovat lisänneet syrjäytymisriskiä

Länsiväylässä 29.-30.12. oli uutisoitu hallituksen aikaansaannoksia. Nykyinen hallitus on onnistunut nostamaan työllisyysastetta Suomessa ja talouskin on saatu kasvu-uralle – ainakin toistaiseksi.

Valitettavasti hallitus on tehnyt myös päätöksiä, jotka ovat syventäneet eriarvoistumista Suomessa.

Yksi esimerkki on leikkaukset toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta. Eri selvityksistä tiedetään, että ammatillisten opintojen keskeyttämisprosentti on kasvanut. Kun nuori keskeyttää opintonsa, syrjäytymisriski kasvaa. Ammatillisten oppilaitosten säästöjen seurauksena oppitunteja on vähennetty ja opiskelijoiden itsenäistä opiskelua on lisätty.  Mutta moni opiskelija ei ole kypsä itseohjautuvaan opiskeluun. Oma kuvionsa on viikkokausien työssäoppimisjaksot. Käytännössä harjoittelujakso voi kulua esimerkiksi kaupan hyllyjä täyttäen. Mitä oppilas oppii? Välttämättä ei niitä taitoja, joita harjoittelujaksolla kuuluisi oppia.

Toinen esimerkki liittyy oppilaitosten opiskelijavalintoihin tehtyihin ja tekeillä oleviin uudistuksiin. Jatkossa yhä useampaan opinahjoon pääsee papereiden perusteella. Entä ne nuoret, jotka eivät syystä tai toisesta ole osanneet, jaksaneet tai ymmärtäneet panostaa opiskeluun lukiossa. Heidän opintopolkunsa uhkaa päättyä toisen asteen tutkintoon. Kypsyminen on yksilöllistä.

Opiskeluvalintoihin liittyy myös toinen epäkohta: ensikertalaisten suosiminen.

Monella opiskelumotivaatio herää vasta myöhemmin, kun aivotkin ovat kunnolla kehittyneet ja elämänkokemusta on vähän karttunut. Lukion suorittanut opiskelija ei heti tiedä, mikä häntä kiinnostaa. Hän pyrkii johonkin, ottaa opiskelupaikan vastaan, mutta toteaa pian, että valinta oli väärä. Muutaman työssäolovuoden jälkeen nuori pyrkii uudestaan opiskelemaan, mutta ei pääse. Pistemäärä olisi riittänyt, jos olisi pyrkinyt ensikertalaiskiintiössä. Hän pyrkii toisen kerran. Sama juttu.

Hallituksen tekemät päätökset ovat omiaan lisäämään eriarvoistumista yhteiskunnassa. Syrjäytymisriski kasvaa, kun opinnot ovat liiaksi omalla vastuulla, eikä opiskelija saa riittävää tukea tai ei pääse opiskelemaan ensikään, vaikka haluja olisi.

Mielipidekirjoitus julkaistu Länsiväylässä 23.2.2019

Ensikertalaiskiintiö rankaisee vääristä valinnoista – ja se ei ole oikein

Vuodesta 2016 on ollut voimassa laki, jonka mukaan korkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen on varattava osa yhteishaun opiskelupaikoista ensikertalaisille. Lain tavoitteena on ollut parantaa opiskelupaikkaa ensi kertaa hakevien asemaa. Jopa 80 prosenttia opiskelupaikoista voidaan varata ensikertalaisille.

Ensikertaisstatuksen menettää, jos on jo suorittanut Suomen koulujärjestelmän mukaisen ammattikorkeakoulu- tai yliopistotutkinnon. Myös ne opiskelijat, jotka ovat ottaneet vastaan opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta menettävät ensikertalaisaseman. Näin silloinkin, kun opiskelija on lopettanut opinnot heti alkuun.

Uusi järjestelmä rankaisee vääristä valinnoista ja toisaalta kannustaa taktikoimaan, jotta ei menettäisi kiintiöetua.

Olisi oikeudenmukaisempaa, jos ensikertalaiskiintiö ei koskisi niitä opiskelemaan pyrkiviä, joilla ei ole tai jotka eivät ole opiskelemassa mitään tutkintoa.

Lain mukaan aloituspaikkojen varaaminen ensikertalaisille ei saa kohtuuttomasti heikentää muiden kuin ensikertalaisten mahdollisuuksia päästä opiskelemaan. Käytännössä sisäänpääsy moniin opinahjoihin on tehty todella haastavaksi nuorelle, joka pyrkii ei-ensikertalaiskiintiössä ja jonka ylioppilastodistus on keskinkertaista tasoa. Tällainen nuori uhkaa jäädä väliinputoajaksi, jonka elämässä välivuosi seuraa välivuotta. Kun monta kertaa yrittää, ja aina on vastassa seinä, sitä lannistuu. Lannistumista voi seurata masentuminen ja pahimmillaan jopa syrjäytyminen.

Nuoria ei pidä rangaista siitä, että he tekevät vääriä valintoja. Kuinka moni 19-vuotias tietää varmuudella, mikä ala tai millainen tehtävä on itselle soveltuva? Omat kiinnostuksen kohteet ja vahvuusalueet hahmottuvat selkeämmin, kun elämänkokemusta karttuu, itsetuntemus lisääntyy ja aivot kypsyvät.

Ylioppilastodistuksen painoarvoa opiskelupaikkojen sisäänpääsyssä painottavat perustelevat sitä muun muassa sillä, että lukiossa pärjääminen kertoo valmiuksista korkeakouluopintoihin. Yhtenä perusteluna on ollut myös kalliiden valmennuskurssien painoarvon vähentäminen pyrkimisessä. Varmasti osaltaan lukiossa pärjääminen voi korreloida menestykseen korkeakouluopinnoissa, mutta usein on myös kyse kypsymisestä. Nuoruusiässä tapahtuu niin suuria fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia, ettei voimavaroja ja motivaatiota yksinkertaisesti liikene opintoihin.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kertoi Kirkkopäivillä 2017 emerituspiispa Eero Huovisen haastattelussa, että hänellä ei olisi ollut mahdollisuuksia päästä yliopistoon, jos sisäänpääsy olisi ollut painotetusti papereiden perusteella. Tähän suuntaan järjestelmää ollaan viemässä. Niinistö kirjoitti aikoinaan ylioppilaskirjoituksissa approbaturin paperit.

Ei ole oikein, että järjestelmä suosii niitä, jotka kypsyvät nopeammin ja jotka nuorina tietävät, mitä haluavat. Ihmisten elämänpolut ovat erilaisia ja kasvu on eritahtista.

Ensikertalaiskiintiö pitäisi purkaa. Yhtenä perusteenä kiintiöjärjestelmän käyttöönottoon oli välivuosien vähentäminen. Tilastokeskuksen lukujen mukaan vuonna 2017 valmistuneista ylioppilaista vain vähän yli 28 prosenttia jatkoi opintojaan samana vuonna. Tilastojen mukaan välivuosien määrä on kasvanut tasaisesti viimeisen viiden vuoden aikana. Vuonna 2013 valmistuneista ylioppilaista 36,2 prosenttia jatkoi samana vuonna opintojaan.

Teksti julkaistu kolumnina KD-verkkolehdessä 24.1.2019

Sinnittely vie voimat

Ihmisellä on taipumus tarkastella asioita keskiarvoista käsin. Jokainen ihminen luokittelee ja yleistää tiedostamattaan koko ajan. Jos omaan elämänpiiriin kuuluu vain hyvin tai keskivertoisesti pärjääviä ihmisiä, syyllistyy herkästi näkökulmaharhaan: Kaikilla on asiat yhtä hyvin. Toki ajoittain kuulee mediassa tarinoita eri tavoin vähäosaisista, mutta jos ei ole mitään tartuntapintaa vähäosaisiin, on lopulta vaikea ymmärtää heidän elämäänsä.

Viime keväänä HS kysyi lukijoiltaan, kuinka vähävaraisuus on vaikuttanut heidän elämäänsä. Vastauksia tuli yli 4000. Niukkuuskyselyyn vastanneiden rajut kommentit ovat yllättäneet monet. Minä en ole erityisen hämmästynyt. Vaikka minulla ei olekaan omakohtaista kokemusta vuosikausien sinnittelystä köyhyydessä, niin jotain tavoitan siitä toivottomuudesta, vihasta ja ahdistuksesta, mitä tilanteeseen voi liittyä.

Perheeni tulot putosivat joitakin vuosia siten työttömyyden seurauksena 40 prosenttia. Kun menot on viritetty tulojen tasolle, tulojen pudotuksesta seuraa taloudellinen niukkuus. Lyhyellä tähtäimellä menoja on vaikea saada tasapainoon pienentyneiden tulojen kanssa, varsinkin jos on velkaa. Ei se ole niin yksinkertaista myydä kotiaan ja muuttaa halvemmalle alueelle pienempään asuntoon, kun lasten koulut ja ystäväsuhteet ovat tietyllä seudulla.

Kun samaan kohtaan kasaantuu vielä pitkäaikaissairauksia, kahden isovanhemmat Alzheimerin taudit, oma uupumus ja masennus, niin paketti on valmis. Mieli on kuormittunut ja apea. Auton tai pesukoneen hajoaminen on siinä kohtaa ikävä yllätys. Koko ajan se on mielessä, nimittäin raha – silloin, kun sitä on liian vähän. Kirpputorilta voi kyllä löytää itselleen vaatteita, mutta teini-ikäisen vaatettaminen kirpparilöydöillä onkin jo haasteellisempaa.

Ihmiset ovat erilaisista syistä taloudellisesti ahtaalla. Tilanne myös koetaan yksilöllisesti.

Köyhyysrajan alapuolella sinnittelevä opiskelija ei välttämättä ole ahdistunut tilanteestaan, sillä köyhyys on siinä kohtaa yleensä tilapäistä. Mutta entä sitten nuori, joka ei toiveistaan huolimatta ole päässyt opiskelemaan ja joka tekee pienipalkkaista työtä (useimmat työtehtävistä, joihin pääsee ilman koulutusta, ovat pienipalkkaisia). Vuokran jälkeen nuorelle jää käteen muutama sata euroa. Niillä pitäisi maksaa bussikortti, kännykkämaksut, vaatteet, ruoka, hygieniatuotteet, pesuaineet, sähkö jne. Elämä on aikamoista sinnittelyä tällaiselle nuorelle.

Oma lukunsa ovat tietenkin yksinhuoltajat, jolloin yhden ihmisen tulojen pitää riittää useamman ihmisen elättämiseen. Se on varsinaista euron venytystä. Ahdistavaan taloudelliseen tilanteeseen voi joutua myös avioeron seurauksena.

Niukkuuskysely tuo näkyväksi myös pienituloisten yrittäjien todellisuutta. Pienituloisuus on monen yksinyrittäjän arkipäivää. Itseasiassa tilastojen mukaan monet yksinyrittäjistä tienaavat vähemmän kuin eläkeläiset. Yrittäjyyteen liitetään usein vaurauden harha. Suurin osa yrittäjistä on yksinyrittäjiä ja pienituloisia.

On hyvä, että vähävaraisten ihmisten todellisuus tulee näkyväksi. Vaikka moni asia on Suomessa hyvin, niin faktaa on myös se, että eriarvoisuus on syventynyt yhteiskunnassamme viime vuosina. Hyvinvointivaltio pitää aidosti ja oikeasti kaikki mukana. Ketään ei jätetä.

Lainsäädännöllisesti löytyy keinoja, joilla voidaan auttaa ahdingossa eläviä ihmisiä. Voisiko esimerkiksi matalapalkkaisilta ottaa kokonaan tuloveron pois? Ja voisiko vähävaraisilla yksinhuoltajilla olla korotettu lapsilisä? Kenties Kelankin toimintaa voisi tehostaa. Ja yrittäjien sosiaaliturvaa voisi parantaa.

Meidän perhettämme auttoi vaikeina vuosina kristillinen usko, mutta myös ihmisten konkreettinen apu ja tuki sekä ansiosidonnainen työttömyyskorvaus.

Syntyvyys nousuun parisuhdetaitoja parantamalla

Syntyvyyden laskusta on puhuttu paljon, ja sen syitä pohdittaessa huomio on kiinnittynyt muun muassa perhepolitiikkaan ja työelämän joustoihin. Parisuhde on jäänyt minusta liian vähälle huomiolle. Ja kuitenkin perhe alkaa parisuhteesta. Jos parisuhdetta ei ensinkään synny, ei niitä lapsiakaan juuri synny.

Olisiko niin, että pariutuminen on nykyään yhä vaikeampaa. Sinkkutalouksien määrä on kasvanut voimakkaasti viime vuosina – etenkin kaupungeissa. Suomessa hieman yli 40 % kotitalouksista on sinkkutalouksia. Moni on yksin vasten tahtoaan. Sopivan kumppanin löytäminen on monelle vaikeaa. Väestöliiton tutkimuksen mukaan suurin osa nuorista kuitenkin haaveilee kestävästä parisuhteesta. Kaipaus läpielämän kestävästä parisuhteesta on voimissaan.

Toiseksi sitoutumisen pelko tuntuu vaivaavan monia seurustelevia pareja. Ei uskalleta sitoutua, jos kumppani ei olekaan se oikea. Ajatus siitä oikeasta on haitallinen. Suomi täyttyy sinkuista, kun rimaa pidetään liian korkealla. Kaikissa parisuhteissa pitää tehdä töitä sen eteen, että suhde kestää ja molemmat puolisot voivat suhteessa hyvin.

Yksi toimiva keino pariutumisen edistämiseksi ja parisuhteiden kestävyyden parantamiseksi voisi olla ihmissuhde- ja etenkin parisuhdetaitojen opettaminen kouluissa, esimerkiksi terveystiedon tunneilla. Ja mikä ettei vuorovaikutustaitojen opetus voisi olla osana jo varhaiskasvatusta.

Vuorovaikutustaitoja, rakentavaa riittelyä, ihmisten erilaisuutta, anteeksiannon merkitystä ja sitoutumisen tärkeyttä voisi opettaa kouluissa. Neuvoloissakin voisi olla myös valmennusta näihin asioihin. Avioliiton solmimisvaiheessa olisi paikallaan parisuhdetaitojen valmennus. Ajoluvan saamiseksikin pitää käydä autokoulu. Samaan tapaan avioliiton solmimista voisi edeltää parisuhdekoulu. Tätä palvelua voisi yhteiskunnan tuella tarjota esimerkiksi seurakunnat ja kolmannen sektorin toimijat.

Vanhempien välinen riittävän turvallinen suhde luo hyvän perustan myös lapsilukumäärän lisäämiselle. Jos parisuhde on epävarmalla pohjalla, ei lapsien hankkiminen tai lapsilukumäärän kasvattaminen tunnu houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ja näin perheen koko voi jäädä alun perin toivottua pienemmäksi.

Mielipidekirjoitus, HS 2.12.2018

Mitä kuuluu? -kysymys voi pelastaa hengen

Eräs nuori oli yrittänyt useaan kertaan hakea apua ahdistukseensa ja masennukseensa. Vasta, kun hän yritti itsemurhaa, avun kanavat aukesivat. Näin ei voi olla. Keskusteluapua pitäisi olla valtakunnallisesti tarjolla helposti, nopeasti ja maksutta. Kelan (osittain) korvaamaan terapiaankaan ei pitäisi olla liian vaikea päästä.

Suomessa tehdään itsemurhia enemmän kuin EU:ssa keskimäärin. Vuonna 2017 oman käden kautta kuoli 105 alle 25-vuotiasta. Kaikkiaan viime vuonna tehtiin 824 itsemurhaa, kertoo Tilastokeskus.

Luvut ovat hälyttäviä. Suomalaisten fyysinen terveys on kohentunut reippaasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Yhä harvempi joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle fyysisen syyn vuoksi. Mielenterveydestä ei voi sanoa samaa. Lähes puolet (49,7 %) suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeistä johtuu mielenterveyden ongelmista. Vuosittain jopa neljännes väestöstä kärsii jonkinlaisista mielenterveyden häiriöstä.

Usein päivitellään sitä, kuinka paljon suomalaiset käyttävät mielialalääkkeitä. En halua yhtyä lääkkeiden syöntimäärien kauhisteluun, sillä lääkkeet ovat yksi hoitokeino, lisäksi mielialalääkkeitä syödään myös muista kuin mielenterveydellisistä syistä. Lääkkeet eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös muuta apua kuten keskustelua tai terapiaa. Ja varmaan on myös tilanteita, joissa lääkkeitä ei tarvittaisi ensinkään, vaan tarvittaisiin toista ihmistä, joka välittää ja kuuntelee.

Ihmisellä, joka on ahdistunut, toivoton, masentunut tai uupunut, on nykyään aivan liian pitkä matka avun lähteille. Useimmissa kunnissa avun hakeminen edellyttää aikamoista määrätietoisuutta, reippautta ja toimeliaisuutta. Näitä ominaisuuksia ei avuntarvitsijalla ole. Ja jos saakin ponnisteltua itsensä esimerkiksi terveyskeskukseen, avunsaanti saattaa tyssätä siihen, kun ei onnistu vakuuttamaan terveydenhuollon henkilökuntaa avun tarpeesta – tai sitten apua on tarjolla vasta viikkojen päästä.

Mielenterveyspalveluihin pitäisi panostaa nykyistä huomattavasti enemmän. Mielenterveysseuran mukaan mielenterveyspalveluihin ei ole satsattu Suomessa 2000-luvulla samassa määrin kuin muuhun terveydenhuoltoon.

Varhainen avun saaminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Mielenterveysseuran kriisikeskustoimintojen johtaja Outi Ruishalme toteaa Ylen haastattelussa (17.12.), että tehokkaat keinot itsemurhien ehkäisyssä ovat tiedossa. Keskeistä on, että itsemurha-altis saa varhaista keskusteluapua, hoitojärjestelmän laatua parannetaan ja hoitoon pääsyä helpotetaan. Lisäksi eri ammattikuntia pitää kouluttaa itsetuhoisuuden puheeksi ottoon. Myös mielenterveystaitoja pitää parantaa, jotta itsemurhaluvut saadaan putoamaan.

Yksi matalankynnyksen mielenterveyspalvelumuoto voisi olla vertaistukiryhmät. Jonkin verran vertaistukeen perustuvia ryhmiä onkin jo tarjolla (esim. Helsinki Mission tarjoamat tukiryhmät ja seurakuntien Krito- eli Kristus-keskeiset toipumisryhmät). Vertaistukiryhmiä saisi olla paljon nykyistä enemmän. Nuorille ja nuorille aikuisille omansa. Vertaistuki tarjoaa myös yhteisöllisyyttä ja samaistumista – et ole yksin ongelmasi kanssa. Toisinaan vertaistukiryhmän tuki voi auttaa niin, ettei muita tukitoimia tarvitakaan.

Mielenterveysongelmat alkavat usein nuorella iällä. Taustalla voi olla esimerkiksi perheen köyhyyttä, vanhempien päihderiippuvuutta tai vanhempien mielenterveydenongelmia, fyysistä sairautta, koulukiusaamista tai yksinäisyyttä. Usein ongelmat kasaantuvat. Masentuneiden vanhempien lapset ovat alttiimpia sairastumaan itsekin masennukseen tai muuhun mielenterveyden häiriöön. Mielenterveyden ongelmia esiintyy myös ihan tavallisissa perheissä. Yhteiskunnan suorituspaineet ja monenlaiset odotukset voivat tuntua herkästä ihmisestä liian kovilta ja mielenterveys horjuu.

Ehkäisevillä toimilla voidaan edistää mielenterveyttä ja estää mielenterveyden horjuminen. Varhainen puuttuminen auttaa tässäkin. Lisäksi jokainen meistä voi omassa lähipiirissään edistää mielenterveyttä kysymällä: Mitä kuuluu? Nuo kaksi sana voivat käynnistää ketjureaktion, joka pelastaa hengen.

Kolumni julkaistu KD-verkkolehdessä 19.12.2018